Juniorit pääsivät irti täysillä joukkueilla kesäkuun alussa. Odotus oli monelle pitkää, mutta onneksi lopettamisia ei nähty.
Etäkoulua, ei kaveritapaamisia eikä useimpia harrastuksia. Korona-aika koetteli nuoria monin tavoin, joten kesäkuun alku ja mahdollisuus treenata jälleen täydellä joukkueella oli ainakin nuorille jalkapalloilijoille kuin paras joululahja yli puoli vuotta etuajassa.
Susien valmennuspäällikkö Juha Kaijanmäki arvelee, että huonomminkin olisi voinut mennä.
– Onneksi lopettamisia ei tullut, vaikka tauko oli pitempi kuin ikinä, kaksi ja puoli kuukautta. Lopettamiskynnys olisi varmaan ollut matalampi pitkän tauon takia, mutta näin ei kuitenkaan käynyt, ”Kaitsi” Kaijanmäki huokaisee.
Erilaista yksin
KJP:n valmennuspäällikkö Vesa Stenroos löytää koronakuukausien vaikeimman asian helposti.
– Nuorten oli vaikea sisäistää, että joukkueurheilijoista tuli yhtä äkkiä yksilöurheilijoita. Monella pelaajalla fysiikasta huolehtiminen on jäänyt vähälle. Vaikka valmentajat olisivat olleet koronan aikana töissäkin, eivät he tapaamiskiellon vuoksi olisi voineet vahtia, kuka treenaa ja kuka ei, Stenroos muistuttaa.
Susien JP10-joukkueen Tatu Haimi myöntää, että joukkuepelistä lähtee yksin treenaten olennainen osa pois.
– Kyllä sen huomasi, kuinka erilaista tekeminen oli yksin ja kuinka paljon asioita se rajasi pois. Tein kuitenkin joka päivä jotakin, ja viikonloppuisin kävimme iskän kanssa potkimassa koulun kentällä, Tatu toteaa.
Tatun joukkueella on takana jo kaksi peliä. 10-vuotiaana jaksaa harjoitella ja pelata, joten eristyksen aikainen takamatka on pian kurottu umpeen, vaikka kunto ehkä hieman laskikin.
– Nyt on harjoituksissa aika kova setti menossa. Maanantaista torstaihin on treenit ja keskiviikkoisin jopa kahdet.
Pienryhmistä hyötyä
Kun harjoittelu alkoi vapautua toukokuussa, KJP:n Stenroos lähes asui kentällä.
– Kahteen ja puoleen viikkoon 158 pienryhmäharjoitusta. Kyllä niillä pystyi paikkaamaan aika paljon verrattuna siihen, ettei harjoitella lainkaan.
KJP:n P15-joukkueen Miko Korhonen on samaa mieltä.
– Kyllä pienryhmäharjoituksista selvää hyötyä oli. Muuten harjoittelin valmentajan ohjeiden mukaan, kävin potkimassa, tein lihaskuntotreeniä ja kävin lenkillä, Miko sanoo.
T15-joukkueen Pipsa Majander kävi lenkkien lisäksi potkimassa niin kotona Kaipiaisissa kuin Lehtomäessäkin. Kumpaa oli enemmän ikävä, pelaamista vai kavereita?
– Pelaamista kaipasin enemmän. Kavereihin pidin kyllä yhteyttä koko ajan, Pipsa kertoo.
Miko näkee tilanteen samalla tavalla. Yhteydenpito kavereihin oli säännöllistä, joten jalkapallostakin puhuttiin. Pelikaverit ovat muutenkin kavereita, laji yhdistää.
Mutta yhteisharjoitusten puuttuminen vie joukkuelajista muutakin kuin toisten näkemisen. Korhonen arvioi ensimmäisen joukkueen harjoituspelin perusteella, että takapakkia tuli paljon. Sama henki on tyttöjenkin puolella.
– Ainakin kaksi viikkoa menee, ennen kuin peli on ennallaan, Pipsa arvioi.
Maalinälkä kasvoi
Susien JP11-joukkueen syksyllä 9 vuotta täyttävä Mikael Miettinen tekee pallon kanssa säännöllisesti töitä kotipihallaan. Välillä palloa haetaan naapurin pihasta ja välillä tieltäkin, mutta pääasia on, ettei pallo jää komeroon.
– Vähän paremmin varmaan pelattaisiin nyt, jos yhteisharjoituksista ei olisi tullut taukoa. Kavereita oli koronan aikana ikävä, Mikael myöntää.
Kovin paljon paremmin JP11-joukkue ei olisi voinut aloittaa ainakaan piirisarjaa. Koronakuukausien jälkeen ensimmäinen peli tuotti Kotkassa 12-3-voiton FC KTP:stä. Mieluiten kärjessä pelaava Mikael pudisteli pelitauon harmit kerralla harteiltaan, sillä kotkalaisten verkko soi viisi kertaa.
– Tein hattutempun viidessä minuutissa. Meillä ei ole vielä kiinteitä pelipaikkoja, mutta kärjessä on kyllä mukavinta pelata.
Edelleen voimassa olevista rajoituksista Susien nuoria koskettaa eniten kättelykielto.
– Kyllä sen aika hyvin jo muistaa, ettei vastustajia saa kätellä, useimmiten laitapakkina pelaava Tatu Haimi sanoo.